Vankila

Olen vankilassa. Omassa elämässäni. Ei pakomahdollisuutta. Minnekkään. Mihin menisin? Onko mulla paikkaa minne mennä? Paeta todellisuutta? Miksi ei? Olenko edes ihminen? 

 Elämä on pysähtyny. Jumittunu paikoilleen, eikä pakotietä ole. Oon matkalla jonnekki. En tiedä mihin. Onko mulla ees päämäärää? 

Pelottavaa tajuta että ei mulla ole isää. Taino onhan tietenki, mutta tuntuu siltä että ei ole. Se vain hoitaa isän velvollisuudet, mutta todellisuudessa lytistää maahan. Vai kuvittelenko vain ne sanat mitkä jyskyttää takaraivossa? Ne sattuu joka kerta enemmän. 

Vai olenko se minä joka satuttaa ihmisiä? Etenki läheisiään. Teit miten päin tahansa, aina se sattuu jotakuta. Vaikka se ei oo tarkotus. 

Ajatukset pään sisässä pyörii karusellia. Niitä oksettaa luja vauhti. Mut ne on vankilassa, suu ei puhu niitä pois. Pelottaa. 

On mulla päämääriä. Haluan valmistua, saada oman perheen. Itsekuria. Itseluottamusta. Mutta kuinka voin luottaa itteeni jos kukaan ei luota minuun? Onko minusta mihinkään? Miksi äiti ja isä ei usko? 

On aika ottaa etäisyyttä. Aikuistua. Päästä vanhemmista kauemmas. Mutta samalla tulla lähemmäks. Antakaa mun aikuistua. Omassa rauhassa. Siivota omat sotkuni. Kantaa vastuu. Kyllä minä pärjään. Jos en hyvin, ainaki huonosti.