On mukavaa olla onnellinen. Vaikka vain sen pienen hetken kerrallaan. Sen avulla jaksaa taas rämpiä etiäppäi.
Mutta mitä se onnellisuus oikeastaa on? Onko se sitä että sulla on rahaa? Oot suosittu? Kauneutta? Hyvä vartalo? Onko ihmine sillon onnelline?
Onnellisuus on siitä jännä tunne, että se tuntuu iha vartalossaki. Sehä on vaan tunne? Mutta jotenki se vaa vaikuttaa. Hymyilet, olo on kevyt, kupliva. Naurattaa. Tekee mieli kertoa kaikille miten hyvä olo on.
Kuitenki onnellisuuski on suhteellista. Toiset on heleposti onnellisia, toiset vaatii enemmän hyviä asioita että on onnellinen.
Muistan ku joskus ala-asteella olin ihastunu johkai poikaan. Miten pienestä sitä tulikaa onnelliseks. Hymy, joku sulle tarkotettu sana. Siinä kiusaamishelvetissä se oli paljon. Joku puhu sulle niinku ihimiselle. Vanhempien lisäks tietenki. Kavereita mulla ei sillon juurikaa ollu. En oikeastaa ikinä ollu kenenkää kans kouluajan ulukopuolella. Olin se kummajainen, joka pukeutu väärin, sano ja teki vääriä asioita. Mutta miks kukaan ei hyväksyny tämmösenä ku oon?
Onneks siihen ainaki on tullu muutosta. Muutto pikkuselta paikkakunnalta muualle ainaki autto asiaa. Sai alottaa kaiken tavallaa alusta, kukkaan ei tuntenu sua, ei tienny susta mitää, mutta hyväksy sut sellasena ku olit. Se oli hieno huomata. Että en mä ookkaan mikään erityisen kummallinen ihminen, kyllä mullaki on ainaki jotain arvoa.
Joka tapauksessa, tällä hetkellä olen edelleen onnellinen. Huomasin taas, miten ihmiset välittää musta. Ja varsinki ne läheiset, sitä on joskus niin vaikea huomata. Pieniä asioita, eleitä, sanoja. Ja niitä riitoja. Mutta jos toinen vaivautuu riidan jäläkee puhumaan ja sopimaan sun kanssa, se välittää.
Näyttäkää ihimeessä toisillenne se, että välitätte. Koskaan ei oo liian myöhästä, sen oon nähny ihan omin silimin. Liian läheltä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti