Hiljaisuus

Tummuu ilta jouluyöhön,
Nostan katseen ylös tähtivyöhön
On vaan yksinäisyys seuranaan
Hiljaisuus 

Kävelen hiljaisessa lumisateessa ja pikkupakkasessa. Sellasessa, missä poskia pikkusen kipristelee ja hengitys höyryää. Katon ylös tähtitaivaalle, katon kuinka lumihiutaleet leijailee yksi kerrallaan alas maahan. Niillä on pitkä matka kulettavana. Yksin.
Jotenki väistämättä alan miettimään omaa taivaltani. Tuntuu hirveen yksinäiseltä, vaikka en ole yksin. Ympärillä on vaikka ketä jotka pitää huolta musta. 

Pikkuhiljaa oon oppinu ymmärtämään, että vaikka hiljaisuus toisaalta ahistaa mua, on siinä hyvätki puolesa. 'Aikaa ja tilaa meditoida.' Miettiä omaa suhdetta kavereihin, uusiin ja vanhoihin, vanhempiin, isovanhempiin, sisaruksiin. Miettiä omaa jaksamista, omia unelmia. Aikaa miettiä, kuka mä oon.
  Kuka mä oikeestaan oon ja mitä mä täällä teen? Mihin mua tarvitaan täällä? 

Vaikka mä oon asunu vuoden 'omillani', jonkun matkan päästä omista vanhemmista, oikeastaan vasta nyt alkaa itsenäistyminen. Jotenki sitä on aikuistunu vasta nyt. Tai en mä tiiä. Tuntuu vaan siltä. 

Mutta nyt on aika. Aika irrottautua omista vanhemmista, venyttää sitä meidän sidettä, toivoen että se kestää. Vaikka en olekkaan ehkä mikään vanhempien unelmien täyttymys. Mutta mä oon mä, enkä mä ala tanssimaan kenenkään pillin mukaan. Enkä mä nyt sitä tarkota, että vanhemmat mua hirveesti määräilis. Ei. Loppujen lopuks mä saan ite tehä omat valintani. Toivon vaan että niitä kunnioitetaan, annetaan mun elää omaa elämää. Annetaan tilaa sopivasti. Sitä mä toivon. Ja samalla haluan että kaverit ja vanhemmat tulee mua lähemmäks. Miks tää on niin vaikeeta? Miks mulla ei oo vain yhtä selkeetä tahtoa?  


Unelmalle siivet anna
Anna voimaa, minut valoon kanna
Tuo vaan pieni taivas päälle maan
Hiljaisuus

Kellä kulta, sillä onni

Pilvilinnoja on kiva rakennella. Paeta todellisuutta mielikuviin, ihaniin ja pehmeisiin sellaisiin.

Hempeitä sanoja on kiva kuunnella toisen suusta. Tuntea ittensä tärkeäksi jollekulle. Sulaa sanoista.

Ihminen nauttii siitä kun joku huomioi hänet. Turha väittää vastaan. Mutta miksi? Miten ihmisen tunteet toimii? Miks me ei vaan olla ku jotain robotteja, opiskellaan, tehään töitä, otetaan joku sopivan rikas ja kunnollinen mies, mennään naimisiin, tehään lapsia, kasvatetaan ne. Ja vanhetaan yhessä. Ei riidellä, koska ei ole tunteita. Ei rakasteta, koska ei ole tunteita. Tylsää, mutta ehkä turvallista. Miksi meidän pitää tuntea erilaisia tunteita?

Pelko, rakkaus, turhautuneisuus, onnistuminen, epäluuloisuus, luottamus, surullisuus, iloisuus. Mitä me hyödytään niistä? Ei kai mitään. Ne vaikeuttaa joiltain osin elämää. Valitaan 'huonoja' miehiä, koska ihastutaan ja rakastutaan. Ja ollaan köyhiä ja onnellisia. Esimerkiksi, esimerkkejä on niin paljon ku ihimisiä on.

Tän jaaritteluesimerkin jäläkeen kerron sen pointin. Rakkaus satuttaa. Ja kantaa eteenpäin. Mutta aina se sattuu, jos rakastaa paljon, sekin sattuu. Vaikka olisi onnellinen. Ja liika onnellisuus ahistaa, koska joskus se onniki loppuu. Joten miksi me tunnemme, ku se sattuu? Tätä voi jatkaa vaikka kuinka, koskaan ei kukaan saa selvyyttä asiasta. Se ei oo mahollista. Ei mitenkään.

Kellä kulta, sillä onni. Ja suru ja tuska sen onnen seassa. Mutta päällimmäisenä onni siitä, että lähellä on ihana ja rakas ihminen johon voi luottaa. Joka luottaa suhun. Ja voi yhessä rakentaa niitä pilvilinnoja.

Isku vasten kasvoja

Voiko toisen ihmisen tuhota vahingossa? Ajattelematta, mitä toiselle aiheuttaa. Kyllä. Mulle sitä on tehty. Ensimmäinen juttu loppu, toinen alako. Ja jatkuu. Nyt se mylly vasta käynnistyyki, ja Luoja tietää seleviänkö järissäni siitä myllytyksestä. Toivottavasti.

Suloisia suudelmia. Suloisuus pyörryttää. Kuin olisi taivas käsissä. Niin lähellä ja niin kaukana. 


Puhelin soi. Outo numero. Vastaan. Ääni jähmettää minut. Sydän hakkaa. 

Putoan maan pinnalle. Perkeleen lujaa. Miksi, miksi en saa olla onnellinen? Mitä pahhaa mää oon teheny? Kärsinkö siitä että asiat alakaa hoitumaan ja järjestymään pikkuhiljaa, pieni palanen kerrallaan? Onko se väärin? 

Onneks mulla on ihania ihmisiä ympärillä tukemassa mua. Jotkut joutuu välikäteen. Anteeksi. 

Jokainen tekee omat ratkaisut. Minun ratkasu ei miellytä kaikkia. Ei ehkä edes mua itteäni. Mutta uskon, että loppujen lopuksi se on oikein. Ehkä. En tiedä, miks vastauksia ei vois vain lukea jostain etukäteen? Kuinka monta virhettä jäis tekemättä? Mun virhe on se että oon myöhässä. Puoli vuotta. 

Vankila

Olen vankilassa. Omassa elämässäni. Ei pakomahdollisuutta. Minnekkään. Mihin menisin? Onko mulla paikkaa minne mennä? Paeta todellisuutta? Miksi ei? Olenko edes ihminen? 

 Elämä on pysähtyny. Jumittunu paikoilleen, eikä pakotietä ole. Oon matkalla jonnekki. En tiedä mihin. Onko mulla ees päämäärää? 

Pelottavaa tajuta että ei mulla ole isää. Taino onhan tietenki, mutta tuntuu siltä että ei ole. Se vain hoitaa isän velvollisuudet, mutta todellisuudessa lytistää maahan. Vai kuvittelenko vain ne sanat mitkä jyskyttää takaraivossa? Ne sattuu joka kerta enemmän. 

Vai olenko se minä joka satuttaa ihmisiä? Etenki läheisiään. Teit miten päin tahansa, aina se sattuu jotakuta. Vaikka se ei oo tarkotus. 

Ajatukset pään sisässä pyörii karusellia. Niitä oksettaa luja vauhti. Mut ne on vankilassa, suu ei puhu niitä pois. Pelottaa. 

On mulla päämääriä. Haluan valmistua, saada oman perheen. Itsekuria. Itseluottamusta. Mutta kuinka voin luottaa itteeni jos kukaan ei luota minuun? Onko minusta mihinkään? Miksi äiti ja isä ei usko? 

On aika ottaa etäisyyttä. Aikuistua. Päästä vanhemmista kauemmas. Mutta samalla tulla lähemmäks. Antakaa mun aikuistua. Omassa rauhassa. Siivota omat sotkuni. Kantaa vastuu. Kyllä minä pärjään. Jos en hyvin, ainaki huonosti.