I don't wanna lose this feeling

On mukavaa olla onnellinen. Vaikka vain sen pienen hetken kerrallaan. Sen avulla jaksaa taas rämpiä etiäppäi.
 Mutta mitä se onnellisuus oikeastaa on? Onko se sitä että sulla on rahaa? Oot suosittu? Kauneutta? Hyvä vartalo? Onko ihmine sillon onnelline? 

Onnellisuus on siitä jännä tunne, että se tuntuu iha vartalossaki. Sehä on vaan tunne? Mutta jotenki se vaa vaikuttaa. Hymyilet, olo on kevyt, kupliva. Naurattaa. Tekee mieli kertoa kaikille miten hyvä olo on.

Kuitenki onnellisuuski on suhteellista. Toiset on heleposti onnellisia, toiset vaatii enemmän hyviä asioita että on onnellinen. 

Muistan ku joskus ala-asteella olin ihastunu johkai poikaan. Miten pienestä sitä tulikaa onnelliseks. Hymy, joku sulle tarkotettu sana. Siinä kiusaamishelvetissä se oli paljon. Joku puhu sulle niinku ihimiselle. Vanhempien lisäks tietenki. Kavereita mulla ei sillon juurikaa ollu. En oikeastaa ikinä ollu kenenkää kans kouluajan ulukopuolella. Olin se kummajainen, joka pukeutu väärin, sano ja teki vääriä asioita. Mutta miks kukaan ei hyväksyny tämmösenä ku oon? 
 Onneks siihen ainaki on tullu muutosta. Muutto pikkuselta paikkakunnalta muualle ainaki autto asiaa. Sai alottaa kaiken tavallaa alusta, kukkaan ei tuntenu sua, ei tienny susta mitää, mutta hyväksy sut sellasena ku olit. Se oli hieno huomata. Että en mä ookkaan mikään erityisen kummallinen ihminen, kyllä mullaki on ainaki jotain arvoa. 

Joka tapauksessa, tällä hetkellä olen edelleen onnellinen. Huomasin taas, miten ihmiset välittää musta. Ja varsinki ne läheiset, sitä on joskus niin vaikea huomata. Pieniä asioita, eleitä, sanoja. Ja niitä riitoja. Mutta jos toinen vaivautuu riidan jäläkee puhumaan ja sopimaan sun kanssa, se välittää.

Näyttäkää ihimeessä toisillenne se, että välitätte. Koskaan ei oo liian myöhästä, sen oon nähny ihan omin silimin. Liian läheltä. 

Onnetonta onnellisuutta

"Laula minulle hiljaa 
se kaunis laulu
jossa mies ja nainen, 
rauhalliset aamut
Kerro minulle hiljaa 
se kaunis tarina
jossa mies ja nainen,
onnellinen loppu"

Mikä siinä onki, että ku pitkään aikaan ois aihetta ihan tosiaan olla onnellinen, ei enää pysty tai osaakkaa? Voiko ihmine olla liian kauan aikaa masentunu ja väsyny, ettei enää osaakkaa olla ja iloita isommista asioista? Pienet asiat voi iloita, mutta jos on jotain suurempaa, ei uskalla. Pelkääkö sitä tipahtavasa joskus alas sieltä pilivilinnoista? 

Irtiotto. Sitä mä tarvisin. Vähäks aikaa irti tästä kaikesta. Vaikka just sain takas sen rakkaan ihmisen vierelle, en uskalla iloita vaan pelkään menetystä. Taas. Pelottaa vaa nii paljon että sattuu.(Vaikka ite aina saarnaanki kavereille et pitäis elää hetkessä ja nauttia niistä pienistäki hetkistä.)

Ku katot sitä rakasta ihmistä joka nukkuu sun vieressä aamulla ja herätessää hymyilee ja takertuu tiukemmin kii niinku ei ikinä haluais päästää irti, tulee jotenki nii tuskasen onnelline olo. On nii onnellinen, että sattuu. Mitä jos tapahtuu jotai pahaa? Mitä jos tää onki viimene hetki yhessä? 

Oliski kätevää jos sais tietää etukätee et millon tiet eroaa, vai eroaako ne koskaa. Vois valmistautua siihe ja yrittää rakastaa nii paljon ku vaa pystyy, jättäis turhat riidat ja kinat pois ja nauttis jälellä olevista hetkistä. Mut ku meillä ei vaa oo oikeutta tietää elämän kulkua. Sinänsä hyvä, eipähän tarvi miettiä et vielä pitäis tehä sitä ja tätä ja tuota ennen ku - jotain. 

Onneks on niitä muutamia kavereita, musiikki, kirjottamine mihin voi purkaa itteään. Ja kirjat. Niille et voi kertoa, miten menee, mutta voit lukea, miten jollain Santerilla tai Masalla menee. Pääset toiseen maailmaan, ja elät niitten elämää. Pois hetkeks omasta elämästä, johonki parempaan. Tunnet niitten tunteet. Elät ne ja samaistut. Ja ku lopetat kirjan lukemisen, jostain on ilmestyny vähä voimia itellekki. Ehkä ne kirjan hahmot sääli nii et aatteli vähä antaa voimia eteenpäi. 

"Niin kaikki ohikiitävää,
ikävä ja riemu
joka hetken värähtää
Mitä toivot että jää,
kun pihan poikki kuljet
ja jäljet häviää?"

yksinäisyyttä

 

olen niin yksin

ylläni pimeys

joka kietoo minut kylmään yksinäisyyteen

tyhjään oloon

olen vajaa

rikki

uupunut

taistelen yksinäisyyttä vastaan

heikommin

vähenevin voimin

lysähdän maahan

pimeys ympärilläni

sade raiskaa minua

tuuli viuhuu lävitseni

olen niin heikko

hauras

pelkään niin että tärisen

tahdon kuolla

itken 

kunnes kyyneleitä 

ei enää vuoda

Tästä se alkoi. Eräänä erittäin yksinäisen tuntusena iltana istuin koneella, ja yhtäkkiä tuli tarve kirjottaa. Kirjotin päästäni mitä mieleen tuli, ja tommonen pätkä siitä sitte synty. Mun on aina ollu vaikea kirjottaa mitään runoja yms tekstejä jos käskettiin kirjottaa. Enkä oikeastaa ikinä oo osannu kirjottaa mitenkään hyvin. Mutta nyt tuntu siltä että vois kokeilla purkaa ajatuksia kirjottamallaki. En tiiä vielä tuleeko tätä lukemaan kukaan muu ku minä, mutta siinäki on jo yks ihmine :) Tarkotuksena on vaa helpottaa omaa elämää tai jotain.