Tilannekatsaus

22.12.2014 meille syntyi pieni ihana tyttövauva. Sulosempaa ei vois ees kuvitella! Vaikka välillä tuntuuki raskaalta herätä kesken unien syöttämään ja vaihtamaan vaippaa, se pieni hymy minkä pikkunen antaa sen vaivannäön jälkeen korvaa kyllä kaiken työn. 

Arki tuon pienen ihmisen kans on sujunu hyvin tähän mennessä, paremmin ei oikeastaan ois voinukkaa sujua. Tyttö on ollu rauhallinen ja tyytyväinen, kuhan vaan on saanu riittävästi kaikkea. 

Mulla oli tavotteena alakaa kirjottamaa äitiyslomalla vähä usiammin, ku aikaaki ois ollu enemmän. Jostai syystä se taas jäi. Mutta kokeillaa uudestaan! Jospa sais jonkunnäköstä säännöllisyyttä kirjottamiseen.

Loppuraskaus meni sohvalla istuessa, kattoessa eri sarjoja ja neuloessa lapasia. Nyt kolomen viikon lapas-tauon jäläkeen taian jatkaa sitä harrastusta. Tunnustan jääneeni koukkuun.. Vielä sitä oliski hyvä harrastaa ku pikkunen nukkuu niin paljon päivässä.

Näin uuden vuoden kunniaks oon tehny itelleni lupauksen, että laihdutan. En tiedä paljonko, tuskimpa paljon saan ees aikaseks. Enkä millään rääkillä, vaan päivittäin - säästä riippuen - käyn vaunulenkillä pikkusen kans. Se saa luvan riittää toistaseks. 

Samoin saa luvan riittää tämä postaus, tuntuu että aivot ja ajatus ei pysy kasassa. 

Nimiongelma ja muuta mietittävää

Muutama päivä sitte mies kysy, oonko miettiny lapselle nimeä. En. Siitäpä sain sitte yhen stressin aiheen. Pari päivää mietin tuskasena, mistä yhtäkkiä keksin nimen, joka kävis molemmille ja lisäks kuulostais hyvältä Suomessa ja Iranissa/Afganistanissa. Ei heleppoa suomalaiselle, joka ei niin hyvin tiiä persiankielisiä nimiä saati sitte niitten merkityksiä, joka nimellä ku on oma merkityksesä. No, järkevänä aattelin googlettaa nimiä ja niitten merkityksiä. Ja löytyyhän niitä. Mutta mikä kuulostais hyvältä molemmissa maissa? Siinäpä se. Ongelma ku on se, että nimi saattaa olla hyvinki kauniin kuulonen ja heleppo kirjottaa, mutta jos suomalainen lausuu sen (eli kirjain kerrallaan varmasti niinku kirjotetaanki!), kuulostaa se ihan hassulta tai muistuttaa jotain hassua sanaa. Pääsin alkuun kuitenki! Nimiä on alkanu kertymään listaan ja ehkä jossain vaiheessa istun sen listan ja miehen kans illan (ja varmaan toisenki) ja mietitään, mikä olis se lopullinen vaihtoehto. 

No, nimi varmasti löytyy, sitä en epäile. Seuraava asia onki sitte se, millä tavalla nimi annetaan. Minä haluaisin, että vauva kastetaan ja sille pietään tavalliset ristiäiset. Kristinusko on kuitenki valtauskonto Suomessa. Haluaisin myös, että lapsella on mahollisuus olla kummina, sekä jos se nyt jostain syystä sattuis kuolemaan ennen minua, haluaisin saada haudata sen niinku oon tottunu. Ongelma on siinä, että mies on muslimi. Ei niinkään harras muslimi, mutta kuitenki. Ja kulttuuri nimenannossaki on ihan erilainen ku mihin ite oon tottunu. Tätäki ongelmaa täytyy varmaan alakaa työstämään lähiaikoina, että molemmat saa pohtia rauhassa toistensa ehotuksia ja epäilemättä molemmat joutuu luopumaan jostain itelle tärkeästä perinteestä. Uskon kuitenki, että aika kivuttomasti saatais jonkusortin kompromissi aikaan. Yhestä en kuitenkaan missään nimessä haluais luopua; kastemekosta. Haluaisin, että se on lapsella päällä, annettiimpa se nimi sitte kastamalla tai ei, juhla sen kunniaks kuitenki pietään. 

Vaikka kirjotanki näistä ongelmina, se on ehkä vähän huono sana kuvaamaan mitä tarkotan. Pieni ongelma, pulma, haaste,... Minusta on rikkaus, että on kaks kulttuuria ja kahenlaisia tapoja mitä sovitetaan yhteen, kuhan niistä saa koottua yhessä tavan, miten niitä käyttää. Harmi on tietenki se, että molemmat joutuu jättämään jotain pois omasta, että toisenkin jutulle saa tilaa. Uskon kuitenki vakaasti siihen, että varsinaista ongelmaa niistä ei tule syntymään.

Muutosta

Puolitoista viikkoa sitte päästii muuttamaa uuteen asuntoon! Tää asunto tuntuu kaikista eniten kodilta verrattuna muihin vuokra-asuntoihi missä oon asunu. Tietty seki lissää kodin tuntua että asuu miehen kanssa saman katon alla. Tarpeeks tilaa jne. Toivottavasti saa asua pitkään tässä, ei todellakaa houkuttele muuttaa lähiaikoina. Ite tosin selevisin aika vähällä, koska ei mun annettu (enkä ois saanukkaa) kantaa oikeastaa mittää. Onneks äiti ja pikkusisko ja miehen pari kaveria oli auttamassa, ni saatii tavarat suhkot nopiaa siirrettyä. Nyt oikeastaa kaikki on paikoillaa siististi. 

Vielä ois kuukausi jälellä koulua ja sen jäläkee alakais äitiysloma. Tuntuu jo etukätee tylsältä lojua päivät kotona, mutta toisaalta välillä väsyttää nii paljon, että ehkä se on iha hyvä levätä kunnolla ennen pikkusen syntymistä. Jos se siis päättää syntyä ajallaa. Onneks en oo hössöttävää sorttia ainakaa vauvan suhtee. Onneks kuitenki sen verran on hommattu, että sänky ja vaatteet löytyy. Eiköhä niillä pärjää aika pitkälle jo, ja äitiyspakkauksestaki saa jonku verra mitä tarvii. Nii, ja petasinha mää sen sängyn valamiiks ja pesin pienimmät vaatteet. Se saaki riittää sitte vähäks aikaa. 

Apua

Ensimmäistä kertaa raskauen aikana ahisti nähä oma vartalo kokonaan joka puolelta, meinas itku päästä. Näytänkö oikeasti tältä? Ku sitä hyllyvää kertyy muuallekki ku mahaan.. Ennen aina ajattelin että mitäs siitä, normaaliaha se on ja blabla. Joo, aikalailla normaalia, enkä mikkää herkkusuukaa oo ollu tänä aikana. Mutta kuitenki. Hyllyvä pylly. Hyi. 

Nyt yritän tsempata itteäni että en nyt niin kamalalta näytä. Tosin aika laihoin tuloksin ku silimiin piirtyy näky peilistä. Suurempi virhe oli kattoa itteä istumassa. Huh.
Niimpä vaivuin itsesääliin ja päädyin kirjottamaa tänne. Nii säälittävä oon. 

Lohturuuaks onneks on vaan viinirypäleitä ja pistaaseja. Eihä niistä liho? 

Mielialaa ei yhtään paranna se, että oon käytännössä maannu sängyssä viimeset 5 päivää. Ääntä ei lähe, päätä särkee ja pää on täynnä räkkää. Onneks kurkkukipu on lähteny. Huomenna pitäs mennä kouluun, ja pelottaa vaa nähä ne opettajat. En oo jaksanu ilimottaa itestäni mittää. Tosin eiköhä ne tajua ku avaan suuni. En tuota tällä hetkellä minkäännäkösiä sulosointuja äänihuulilla ja niistän muutaman kerran tunnissa.

Kuhan tästä paranen, ehkä alan käymää kävelyillä. Ehkä. Jos jaksais aina enne nukkumaanmenoa käyä tekemässä pienen lenkin, ehkä tuo pieni ihmine mun sisälläki nukkuis sillon ku minä oon menossa nukkumaa. Sillä ku on tapana jumppailla ja kääntyillä sopivasti just sillon ku pitäis alakaa nukkumaa. Toisaalta se on myös hyvä ja rauhalline aika miehen kans tunnustella ja kattoa mite päivä päivältä siitä toukasta tullee vahvempi. 
On metkan näköstä kattoa mahaa ku se vaihtaa asentoa. Maha on muhkuroilla sen mukkaa missä pää, jalat ja käet on menossa. Kauhulla ootan sitä hetkeä ku se kasvaa isoks. Hui. 

EHkä ryven vielä hetken itsesäälissä. Jospa se siitä helepottais. Tai sitte se vaa pahenee sitä mukkaa ku päiviä ja viikkoja tullee lissää. Hui. Onneks aina voi mennä miehen kainaloo mököttämää. Se auttaa aina lähes kaikkeen. 

Elämä potkii

Kauan aikaa on menny siitä ku oon viimeks jaksanu ja viihtiny kirjottaa. Monesti se on ollu mielessä, mutta yhtä monesti myös jääny. Jospa nyt olis aika jatkaa. Tai alottaa alusta, koska edelliset tekstit ja tekstit tästä lähtien on ihan eri maailmasta, melkeenpä eri ihmiseltä.
 Kauan aikaa ajattelin, että poistaisin vanhat tekstit tai alottaisin kokonaan uuden blogin. Mutta. Kuitenki ne on osa mua. Ja jos nyt alan tämmöseen arjen ja elämän paljasteluun, menköön sitte koko pakkaus.
 Vaikka harva tietää, mitä tekstien takana on, veikkaan, että ne jotka on tekstit lukenu, on päässy vähintään siihen tunnelmaan, mikä niissä on vallinnu. Tapahtumia en ala avaamaan, ne on ollutta ja mennyttä. 

Tällä hetkellä on tämmösiä tunnelmia. Ponnekkaasti pikkunen elämä potkii sisällä ja muistuttaa että suunta on eteenpäin. Että elämä on edessäpäin. 

Todellinen painajainen

En herää vaikka huudan.

Vaikka käsken sen loppua

se tiukentaa otettaan

kuin ei haluaisi luopua

siitä kauhusta, 

mitä se tuottaa. 


Päässä pyörii ja sumenee.

Pää keinuu lautalla

iloisena

tuskasta. 


Ja minä.

Yritän kestää kaiken

niin hyvin kuin osaan.

Yritän tehdä oikeat ratkaisut. 

Ja toivon,

että tällä kertaa

onni suosii rakastavaa.

Ja niin taivas itkee hiljaa

Hiljaista surua. 

Se hiipii hiljaa, salakavalasti. Syö voimat, ilon. Se puuduttaa ja väsyttää. Kohta et huomaa mitään. Päivät on samanlaisia, et erota niitä toisistaan. 

Luopuminen. 

Kauniisti sanottuna muoto rakkaudesta. Rakkautta on luopua ja surra. Se sattuu. Mutta sitä kipua ei voi helpottaa. Se täytyy kestää ja kärsiä. Se on mukana elämän loppuun asti. Alussa kipeänä kipeänä kipeänä mutta sekin kipu häviää, jättäen arvet. Joita ei voi peittää vaatteilla, ei meikeillä, ei millään. 

On vaikea ymmärtää, että olen menettänyt ystävän. Pysyvästi. Ja että pitäis pystyä luopumaan hänestä. Vaikka aikaa on kulunut kolmisen viikkoa, en vieläkään usko, että en koskaan näe häntä, en koskaan voi kirjottaa viestiä, enkä koskaan voi kuulla hänen ääntään. Olen menettänyt yhden ihmisen, joka oli todella todella tärkeä omalla tavallaan. Ei hän koskaan enää lohduta minua, ei kysy miten menee, ei vala uskoa minuun, eikä voimia koulun suhteen. 

Kuitenkin,
kuitenkin hän luotti minuun. Luotti siihen, mitä olen tekemässä.

Sain valmistujaislahjan muutama päivä hänen kuolemansa jälkeen. 

Vaikka hän ei koskaan tule näkemään sitä päivää. 

Olisin halunnut näyttää, että kyllä minä pystyn. Lohduttavaa on se, että hän uskoi siihen, mitä haluan näyttää. 

Kaipausta vain ei voi estää, eikä ikävää. 

Katson jonnekin kaukaisuuteen
Kyynelten vieriessä poskiltani
Tunnen hennon käden kosketuksen,
kuulen hänen sanansa nuo

Käännyn, mutta en näe ketään,
mutta silti voin tuntea hänet
Tiedän hänen olevan siinä
Ja suojelevan minua aina