En herää vaikka huudan.
Vaikka käsken sen loppua
se tiukentaa otettaan
kuin ei haluaisi luopua
siitä kauhusta,
mitä se tuottaa.
Päässä pyörii ja sumenee.
Pää keinuu lautalla
iloisena
tuskasta.
Ja minä.
Yritän kestää kaiken
niin hyvin kuin osaan.
Yritän tehdä oikeat ratkaisut.
Ja toivon,
että tällä kertaa
onni suosii rakastavaa.
keskiviikko 26. kesäkuuta 2013
sunnuntai 16. kesäkuuta 2013
Ja niin taivas itkee hiljaa
Hiljaista surua.
Se hiipii hiljaa, salakavalasti. Syö voimat, ilon. Se puuduttaa ja väsyttää. Kohta et huomaa mitään. Päivät on samanlaisia, et erota niitä toisistaan.
Luopuminen.
Kauniisti sanottuna muoto rakkaudesta. Rakkautta on luopua ja surra. Se sattuu. Mutta sitä kipua ei voi helpottaa. Se täytyy kestää ja kärsiä. Se on mukana elämän loppuun asti. Alussa kipeänä kipeänä kipeänä mutta sekin kipu häviää, jättäen arvet. Joita ei voi peittää vaatteilla, ei meikeillä, ei millään.
On vaikea ymmärtää, että olen menettänyt ystävän. Pysyvästi. Ja että pitäis pystyä luopumaan hänestä. Vaikka aikaa on kulunut kolmisen viikkoa, en vieläkään usko, että en koskaan näe häntä, en koskaan voi kirjottaa viestiä, enkä koskaan voi kuulla hänen ääntään. Olen menettänyt yhden ihmisen, joka oli todella todella tärkeä omalla tavallaan. Ei hän koskaan enää lohduta minua, ei kysy miten menee, ei vala uskoa minuun, eikä voimia koulun suhteen.
Kuitenkin,
kuitenkin hän luotti minuun. Luotti siihen, mitä olen tekemässä.
Sain valmistujaislahjan muutama päivä hänen kuolemansa jälkeen.
Vaikka hän ei koskaan tule näkemään sitä päivää.
Olisin halunnut näyttää, että kyllä minä pystyn. Lohduttavaa on se, että hän uskoi siihen, mitä haluan näyttää.
Kaipausta vain ei voi estää, eikä ikävää.
Katson jonnekin kaukaisuuteen
Kyynelten vieriessä poskiltani
Tunnen hennon käden kosketuksen,
kuulen hänen sanansa nuo
Käännyn, mutta en näe ketään,
mutta silti voin tuntea hänet
Tiedän hänen olevan siinä
Ja suojelevan minua aina
Se hiipii hiljaa, salakavalasti. Syö voimat, ilon. Se puuduttaa ja väsyttää. Kohta et huomaa mitään. Päivät on samanlaisia, et erota niitä toisistaan.
Luopuminen.
Kauniisti sanottuna muoto rakkaudesta. Rakkautta on luopua ja surra. Se sattuu. Mutta sitä kipua ei voi helpottaa. Se täytyy kestää ja kärsiä. Se on mukana elämän loppuun asti. Alussa kipeänä kipeänä kipeänä mutta sekin kipu häviää, jättäen arvet. Joita ei voi peittää vaatteilla, ei meikeillä, ei millään.
On vaikea ymmärtää, että olen menettänyt ystävän. Pysyvästi. Ja että pitäis pystyä luopumaan hänestä. Vaikka aikaa on kulunut kolmisen viikkoa, en vieläkään usko, että en koskaan näe häntä, en koskaan voi kirjottaa viestiä, enkä koskaan voi kuulla hänen ääntään. Olen menettänyt yhden ihmisen, joka oli todella todella tärkeä omalla tavallaan. Ei hän koskaan enää lohduta minua, ei kysy miten menee, ei vala uskoa minuun, eikä voimia koulun suhteen.
Kuitenkin,
kuitenkin hän luotti minuun. Luotti siihen, mitä olen tekemässä.
Sain valmistujaislahjan muutama päivä hänen kuolemansa jälkeen.
Vaikka hän ei koskaan tule näkemään sitä päivää.
Olisin halunnut näyttää, että kyllä minä pystyn. Lohduttavaa on se, että hän uskoi siihen, mitä haluan näyttää.
Kaipausta vain ei voi estää, eikä ikävää.
Katson jonnekin kaukaisuuteen
Kyynelten vieriessä poskiltani
Tunnen hennon käden kosketuksen,
kuulen hänen sanansa nuo
Käännyn, mutta en näe ketään,
mutta silti voin tuntea hänet
Tiedän hänen olevan siinä
Ja suojelevan minua aina
sunnuntai 21. huhtikuuta 2013
keskiviikko 10. huhtikuuta 2013
Yhtenä ja monena iltana
Kyynel silmässä. Poskella. Vierien kasvoja pitkin.
Tuska.
Niin viiltävä, vaikka en anna sille tilaa. Mutta aina se tulee. Illat ja yöt on kaikkein pahimpia. Sillon ikävä on niin suuri, että siihen musertuu. Se ahdistaa. Perkeleesti.
Imaisu. Savua sisään. Kiemurtelevaa, hitaasti tappavaa savua. Ja vielä nautit siitä.
Oranssinpunaisena hehkuva tulipää. Viimeiset savut ulos. Kylmyys. Väsymys. Halu luovuttaa, mennä pois ja unohtaa. Yrittää korvata.
Mutta eihän ketään voi korvata, eihän? Se on vain kuvitelmaa. Luovuttamaan harhauttava kuvitelma. Ei sorruta niihin, eihän?
Yhtenä iltana lausuttais ei sanaakaan.
Yhtenä iltana ois lupa koskettaa vaan.
Koskettaa toista ja toinen ois tuntematon.
Vierasta koskettaa loimutessa auringon.
Kuinka sitä on ikävä. Toisen ihmisen läheisyyttä. Turvallisuuden tunnetta.
Yhtenä iltana paljon jos viiniä jois.
Yhtenä iltana unohtaa pelkonsa vois.
Yhtenä iltana kuoleman pyörteestä pois.
En pelkää, enhän? Olenhan turvassa kaikelta? Eihän kukaan tee minulle enää pahaa, eihän?
Tämä riittäisi jo.
Tuska.
Niin viiltävä, vaikka en anna sille tilaa. Mutta aina se tulee. Illat ja yöt on kaikkein pahimpia. Sillon ikävä on niin suuri, että siihen musertuu. Se ahdistaa. Perkeleesti.
Imaisu. Savua sisään. Kiemurtelevaa, hitaasti tappavaa savua. Ja vielä nautit siitä.
Oranssinpunaisena hehkuva tulipää. Viimeiset savut ulos. Kylmyys. Väsymys. Halu luovuttaa, mennä pois ja unohtaa. Yrittää korvata.
Mutta eihän ketään voi korvata, eihän? Se on vain kuvitelmaa. Luovuttamaan harhauttava kuvitelma. Ei sorruta niihin, eihän?
Yhtenä iltana lausuttais ei sanaakaan.
Yhtenä iltana ois lupa koskettaa vaan.
Koskettaa toista ja toinen ois tuntematon.
Vierasta koskettaa loimutessa auringon.
Kuinka sitä on ikävä. Toisen ihmisen läheisyyttä. Turvallisuuden tunnetta.
Yhtenä iltana paljon jos viiniä jois.
Yhtenä iltana unohtaa pelkonsa vois.
Yhtenä iltana kuoleman pyörteestä pois.
En pelkää, enhän? Olenhan turvassa kaikelta? Eihän kukaan tee minulle enää pahaa, eihän?
Tämä riittäisi jo.
perjantai 25. tammikuuta 2013
Ahdistus
Haparoin pimeessä. Tai kirkkaassa. En osaa sanoa, en tästä, enkä paljon muustakaan. En osaa oikeen sanoa mitään mistään. Tuntuu niin tyhjältä ja täydeltä, vihaselta ja iloselta. Miten kukaan voi ottaa musta ikinä selevää ku en itekkää siihen pysty?
Turhauttavaa.
Haluaisin kirota koko maailman, kaikki ihmiset, kaikkikaikki. Mut ku ei sekää auta mitään. Joku ratkasu pitäis keksiä, mut en tiiä mikä. Ehkä joku selvännäkijä ois oikee henkilö? Sit pitäis vaa löytää se.. Ideoita?
Ehkä pieni tauko kaikesta tekis terää. Mut työt ja koulu ei ehkä tykkäis sellasesta.. Mitä jos vaan menis piiloon niitä? Katoais pariks päiväks selvittämään ajatuksia.
Joo kyllä tiiän mistä tää mun ahistus johtuu. Tein jotain, mitä en voi peruuttaa enään. Vahinko tapahtu jo. Nyt vain mietin miten korjaan sen. Vai annanko vaan olla?
Turhauttavaa.
Haluaisin kirota koko maailman, kaikki ihmiset, kaikkikaikki. Mut ku ei sekää auta mitään. Joku ratkasu pitäis keksiä, mut en tiiä mikä. Ehkä joku selvännäkijä ois oikee henkilö? Sit pitäis vaa löytää se.. Ideoita?
Ehkä pieni tauko kaikesta tekis terää. Mut työt ja koulu ei ehkä tykkäis sellasesta.. Mitä jos vaan menis piiloon niitä? Katoais pariks päiväks selvittämään ajatuksia.
Joo kyllä tiiän mistä tää mun ahistus johtuu. Tein jotain, mitä en voi peruuttaa enään. Vahinko tapahtu jo. Nyt vain mietin miten korjaan sen. Vai annanko vaan olla?
maanantai 7. tammikuuta 2013
Plääh
Koulua, töitä, koulua, töitä.. Aattelin sitte pitää oikeen reippaan tammikuun. Vapaapäiviä pari. Kai se sit oli joku hetkellinen häiriö? No, näillä mennään!
Tiiättekö sen tunteen, ku tuntee ittensä tositosi surkeeks ihmiseks? Varmasti. Ei siinä vielä mitään, mutta jos syyttää itteään jostain mitä ei oo tehny? Tai mihin ei oo osallinen periaatteessa. Syvältä.
"Kukaan toinen ei nää, kun pinnan alla sydän mellastaa"
En haluais tuntea oikeastaan mitään. Koska tunnen liikaa. No, sillehän ei voi mitään.. Jotain osaan itestäni piilottaa, mutta en osaa olla tuntematta. Ehkä jostain pitäis repiä voimia tähän myllyyn? Syömään siis! Se auttaa kaikkeen <3
Tiiättekö sen tunteen, ku tuntee ittensä tositosi surkeeks ihmiseks? Varmasti. Ei siinä vielä mitään, mutta jos syyttää itteään jostain mitä ei oo tehny? Tai mihin ei oo osallinen periaatteessa. Syvältä.
"Kukaan toinen ei nää, kun pinnan alla sydän mellastaa"
En haluais tuntea oikeastaan mitään. Koska tunnen liikaa. No, sillehän ei voi mitään.. Jotain osaan itestäni piilottaa, mutta en osaa olla tuntematta. Ehkä jostain pitäis repiä voimia tähän myllyyn? Syömään siis! Se auttaa kaikkeen <3
keskiviikko 2. tammikuuta 2013
2013
2012 meni vauhilla. Niin nopeesti, että en oikeastaan aina pysyny mukana. Jäin ajasta jäläkeen, jos se on mahollista. Pikkuhiljaa tosin alkaa tuntumaa että kaikki voi olla mahollista. Miks ei siis ajasta jälkeen jääminenki? No, kuitenki. Mitään viime vuoden kelausta en halua tehä, muistan tapahtumat omassa päässäni ja siellä ne sievästi kummittelee ja hajottaa mun päätä kysymättä multa lupaa.
Ja kai munki on pakko mennä ees vähän massan mukana. Ei, en tehny uudenvuoden lupausta. Viimevuonna tein, tarkotuksena lopettaa sauhuttelu. Epäonnistuin. Siispä vain toivon, että tästä vuodesta tulee edes siedettävä. Et koulussa ja jokapaikassa menee hyvin.
Mulla on haave. Tai montaki, mut yks, minkä nyt kerron, on haave, et joskus saisin kirjotettua kirjan! Siistiä ois jos saisin kirjotettua sen tänävuonna. Mut en lupaa mitään itelleni, enkä muille. Se vaa ois niin siistiä. Huh.
Sit mietin että uskallanko levittää tätä blogiani. Toisaalta.. Mutta toisaalta taas en tiiä. Ehkä mä teen sen.
Ja kai munki on pakko mennä ees vähän massan mukana. Ei, en tehny uudenvuoden lupausta. Viimevuonna tein, tarkotuksena lopettaa sauhuttelu. Epäonnistuin. Siispä vain toivon, että tästä vuodesta tulee edes siedettävä. Et koulussa ja jokapaikassa menee hyvin.
Mulla on haave. Tai montaki, mut yks, minkä nyt kerron, on haave, et joskus saisin kirjotettua kirjan! Siistiä ois jos saisin kirjotettua sen tänävuonna. Mut en lupaa mitään itelleni, enkä muille. Se vaa ois niin siistiä. Huh.
Sit mietin että uskallanko levittää tätä blogiani. Toisaalta.. Mutta toisaalta taas en tiiä. Ehkä mä teen sen.
Tilaa:
Kommentit (Atom)