Dooset daram

Ei mun annettu mennä. Lohduttavaa. Turvallista. Pelottavaa. Miksi rakkaus on niin vahva? Miksi vain yhen ihmisen takia? Kuka määrää, kellä on valta nostaa ja puottaa? Onko jollain oikeus nostaa takas siihen mistä on halunnu lähteä?

Haluan itkeä kaiken pois. Mutta enää ei tule kyyneleitä. Voiko ne loppua? Enää auttaa vain puhua. Puhua paha olo pois. Se vääryys. Mutta katkera mä en oo. Miks oisin? Miks katkeroiduttaa turhaan ittesä ja purkaa katkeruus muihin, viattomiin ihmisiin?

Anteeksi ystäväni. En jaksa pitää yhteyttä. En pysty. Mutta haluaisin.

Sano uudestaan että rakastat. Sano uudelleen että välität. Sano uudelleen että olen tärkeä, arvokas. Että minulla on väliä. Että et selviä ilman minua. Koska tahdon olla jotain. Tärkeä jollekkin. Pitää jonkun pinnalla.

Tahdon elää.

Nollausta

Hengissä ollaan, toistaseks ainaki. Ja jotenki musta tuntuu et jos mä joskus luovuttaisin, irrottaisin vaa otteen tästä sotkusta, mut pakotettais pitää siitä kii. Tai se tehtäis mun puolesta. 

Hassua, miten aika menee nopiaa. Ja hassua, miten olo vaihtuu rauhattomasta rauhalliseks. Ja miten mieltä voi hallita. Ja miten mieliala voi vaikuttaa niin vahvasti myös fyysisesti? Kasa hermoratoja ja kaikkea paskaa. Mut se toimii! Älytöntä. 
 Toinen, mikä on kans älytöntä, on se, et miten tavallaan voi 'irtautua' omasta mielestä tilaan, jossa on vaan vaistot ja tunteet - mutta ei omaa mieltä, omaa tahtoa. Se ei ehkä oo aina se kannattava juttu, varsinkaan, jos tunnet jotain ihmistä kohtaan todella voimakkaasti jotain negatiivista. Viha on nimittäin sen verran vahva tunne, et se vie kyllä jos vaan annat viiä. (Ja jos haluat hankaluuksia.) 
 Omat kokemukset tästä 'irtautumisesta' on lähinnä paniikkikohtausten alkuvaiheessa. Et tajua, et puhu, et tee mitään, vain tunteet myllertää ja se viha tai pelko sieltä aina nousee. Mutta miks aina joku negatiivinen tunne? Joka tapauksessa, aina se on yhtä pelottavaa. Toki niitä voi hallita, mut se vaatii pirusti tahtoa ja yleensä lähelle jonku ihmisen. 
 Ei mun tästä kyllä pitäny turista. Vaan siitä, että vaikka mulla on hirvee härdelli päässä, silti sinne mahtuu vauvakuume! En voi käsittää mun ajatuksenjuoksua.. 

 Oli pakko katella tollane sulonen kuva, en kestä! Kaiken tän suhkot likasen sotkun keskellä on kiva ku on ilosiaki ajatuksia ja haaveita. Niihin on parempi vaan heittäytyä, nauttia siitä hetkestä ihan täysillä. 

Niinku mä tein viimeyönä. Vaihteeks taas olin levoton ja rauhaton, ja vaikka se lääkkeillä menis kohtuu helposti pois, en halua käyttää niitä kuitenkaan liikaa ettei niihin totu. Sitäpaitsi en ollu ees yksin, vaan ihanan poikaystäväni kanssa. Vähän aikaa se katto mun tuskailua, ja paukas sitte et vaatteet päälle, nyt lähetään kävelemään. Ja nii mentiin. Käveltiin lumettomassa syksyssä, pimeessä. Jotenki se pimeyski rauhottaa mua, se on jotenki niin rauhallista ja tasasta ja kuitenki epävarmaa. Ja se ilma mitä vedät sisään, on jotenki niin puhasta -  mitä se ei tosiaankaan kyllä ole - mutta se tuntuu puhtaalta. Siinä tuoksuu pimeys, kosteus, maa, aavistus lumesta. Syksy. 
 Tähän ku vielä lisätään rauhalline juttuseura, tulevaisuudenhaaveet, jos, jos, jos.., parempaa hetkeä ei voi toivoa, vaikka sitä edeltiki vähemmän mukavat hetket.