Todellinen painajainen

En herää vaikka huudan.

Vaikka käsken sen loppua

se tiukentaa otettaan

kuin ei haluaisi luopua

siitä kauhusta, 

mitä se tuottaa. 


Päässä pyörii ja sumenee.

Pää keinuu lautalla

iloisena

tuskasta. 


Ja minä.

Yritän kestää kaiken

niin hyvin kuin osaan.

Yritän tehdä oikeat ratkaisut. 

Ja toivon,

että tällä kertaa

onni suosii rakastavaa.

Ja niin taivas itkee hiljaa

Hiljaista surua. 

Se hiipii hiljaa, salakavalasti. Syö voimat, ilon. Se puuduttaa ja väsyttää. Kohta et huomaa mitään. Päivät on samanlaisia, et erota niitä toisistaan. 

Luopuminen. 

Kauniisti sanottuna muoto rakkaudesta. Rakkautta on luopua ja surra. Se sattuu. Mutta sitä kipua ei voi helpottaa. Se täytyy kestää ja kärsiä. Se on mukana elämän loppuun asti. Alussa kipeänä kipeänä kipeänä mutta sekin kipu häviää, jättäen arvet. Joita ei voi peittää vaatteilla, ei meikeillä, ei millään. 

On vaikea ymmärtää, että olen menettänyt ystävän. Pysyvästi. Ja että pitäis pystyä luopumaan hänestä. Vaikka aikaa on kulunut kolmisen viikkoa, en vieläkään usko, että en koskaan näe häntä, en koskaan voi kirjottaa viestiä, enkä koskaan voi kuulla hänen ääntään. Olen menettänyt yhden ihmisen, joka oli todella todella tärkeä omalla tavallaan. Ei hän koskaan enää lohduta minua, ei kysy miten menee, ei vala uskoa minuun, eikä voimia koulun suhteen. 

Kuitenkin,
kuitenkin hän luotti minuun. Luotti siihen, mitä olen tekemässä.

Sain valmistujaislahjan muutama päivä hänen kuolemansa jälkeen. 

Vaikka hän ei koskaan tule näkemään sitä päivää. 

Olisin halunnut näyttää, että kyllä minä pystyn. Lohduttavaa on se, että hän uskoi siihen, mitä haluan näyttää. 

Kaipausta vain ei voi estää, eikä ikävää. 

Katson jonnekin kaukaisuuteen
Kyynelten vieriessä poskiltani
Tunnen hennon käden kosketuksen,
kuulen hänen sanansa nuo

Käännyn, mutta en näe ketään,
mutta silti voin tuntea hänet
Tiedän hänen olevan siinä
Ja suojelevan minua aina