"Sä taioit musta esiin 

sen paremman ihmisen

miten osasitkaan 

tulla oikeaan aikaan?"

Yhtenä ja monena iltana

Kyynel silmässä. Poskella. Vierien kasvoja pitkin. 

Tuska. 

Niin viiltävä, vaikka en anna sille tilaa. Mutta aina se tulee. Illat ja yöt on kaikkein pahimpia. Sillon ikävä on niin suuri, että siihen musertuu. Se ahdistaa. Perkeleesti. 

Imaisu. Savua sisään. Kiemurtelevaa, hitaasti tappavaa savua. Ja vielä nautit siitä. 
Oranssinpunaisena hehkuva tulipää. Viimeiset savut ulos. Kylmyys. Väsymys. Halu luovuttaa, mennä pois ja unohtaa. Yrittää korvata. 

Mutta eihän ketään voi korvata, eihän? Se on vain kuvitelmaa. Luovuttamaan harhauttava kuvitelma. Ei sorruta niihin, eihän? 

Yhtenä iltana lausuttais ei sanaakaan.
Yhtenä iltana ois lupa koskettaa vaan. 
Koskettaa toista ja toinen ois tuntematon.
Vierasta koskettaa loimutessa auringon. 

Kuinka sitä on ikävä. Toisen ihmisen läheisyyttä. Turvallisuuden tunnetta. 

Yhtenä iltana paljon jos viiniä jois.
Yhtenä iltana unohtaa pelkonsa vois. 
Yhtenä iltana kuoleman pyörteestä pois. 

En pelkää, enhän? Olenhan turvassa kaikelta? Eihän kukaan tee minulle enää pahaa, eihän?

Tämä riittäisi jo.